- Tähtiin kirjoitettu virhe? -
Maanantai 11.2.2019
Olimme asuneet täällä pussinperällä jo varmaan puoli vuotta, enkä voi olla myöntämättä olleeni kaiken aikaa katkera vanhan tallin jättämisestä, mutta kertaakaan mielessäni ei ollut käynyt, että täälläkin voisi olla talli. Tietysti, mitä pidemmälle maaseudulle tultiin, sitä enemmän oli tarjolla talleja. Siispä olin heti samana iltana pienen googlettelun tuloksena löytänyt vain parin kilometrin päästä varsin sympaattiselta vaikuttavan tallin, enkä voinut vastustaa kiusausta mennä tutustumaan siihen hieman tarkemmin. Vaikka tallin sivulta ei löytynytkään kauheasti tietoa hevosista, en voinut olla kiinnittämättä huomiota mahdollisuuteen käyttää maneesia tai vapaisiin paikkoihin valmennusryhmässä. Niinpä keräsin hieman rohkeutta yön yli ja päätin aamulla soittaa tallin omistajalle, Kiiralle. Puhelimen tuutattua pari kertaa vastasi linjan toisessa päässä mukavan oloinen nuori nainen. Sovimme tulevani tutustumaan talliin heti iltapäivällä koulun jälkeen, jonka jälkeen voisin päättää, haluaisinko itselleni hoitohevosen. Tai siis, tietysti halusin, mutta millaisen? Tallin sivujen perusteella siellä oli paljon poneja, mutta ponivuoteni olivat lopuillaan, joten hevosesta voisi saada enemmän irti. Miksei poneilla vain voinut kilpailla koko loppuelämäänsä? Edes loppuja junnuvuosia?
Voitte vain uskoa, kuinka paljon minua jännitti koko päivän ajan. En edes ymmärtänyt, mistä se johtui (uusista heppakuvioista tietenkin), koska en yleensä jännittänyt kauheasti mitään, mutta ehkä asia oli nyt eri, kun oli puolen vuoden tauon jälkeen palaamassa rakkaan harrastuksen pariin. Tai no, olinhan käynyt aina säännöllisesti ratsastamassa serkkuni ponilla, sillä se lellitty kakara oli tietysti saanut oman ponin heti, kun sillä pysyi ohjat käsissä. Olihan se poni kyllä ihana ja söpökin kuin mikä, mutta ei se silti ollut sama, kuin ihan oma nimikkoheppa. Niinpä koulun jälkeen asetin Google Mapsiin kohteeksi Pientalli Kajopuron ja polkaisin pyöräni (don't worry, siinä on nastarenkaat) liikkeelle.
En ehtinyt edes tallitietä pidemmälle, kun huomasin jonkun tai jonkin lähestyvän minua jopa vaarallisen kovaa vauhtia. Ehdin juuri ja juuri työntää pyöräni siivuun huomatessani tulijan olevan silmät lautasina, häntä tötteröllä laukkaava tamma. Vaikka karkuun juoksevan hevosen eteen pitäisi yleensä mennä, se tuollaisessa tilassa tuskin edes huomaisi minua. Toisin kuitenkin kävi, sillä minut huomattuaan hevonen hidasti ja jolkotteli luokseni. Riimunnarukin sillä roikkui jaloissa, joskin naru oli tainnut katketa jostain kohtaa, niin onnettoman lyhyt se oli.
"Oletkohan sä tän tallin hevosia?" pohdin ääneen rauhoitellessani samalla puhisevaa tammaa, jonka korvat edelleen pyörivät ympäri kuin hyrrät sen kuulostellessa ympäristöään mahdollisten uusien vaarojen varalta. Kun hevosen hengitys oli hieman tasaantunut, ehdin tarkastella sitä lähempää. Kaulakappaleellisesta loimesta huolimatta hevosen tunnisti kimoksi, ja vieläpä varsin kauniiksi sellaiseksi! Se oli selvästi puoliverinen, ja silkkisine harjoineen muistutti kuin satukirjasta repäistyä unelmaponia. Kun lähdin kaivamaan pyörääni ojasta, jonne se oli vierinyt, näin jonkun juoksevan kauempaa meitä kohti. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin ihminen, joten kalastin ihan rauhassa uskollisen Joponi lumikasasta ja käännyin sitten tulijaa kohti.
"Moi! Kiitos kun otit Gitan kiinni, se pirullinen otus päätti taas säikkyä kottikärryjä", tyttö puuskutti ja näin hänen suunsa kääntyvän hymyyn toppatakin kauluksen alla.
"Eipä kestä! Gitta on kaunis hevonen", muistin hymyllä vastatessani, ettei uusi tuttavuus pelästyisi resting bitch facea.
Tyttö (jonka nimi muuten oli Miranda), oli ottanut mukaansa ehjän riimunnarun, joten luovutin suloisen Gitan hänelle voidakseni taluttaa pyörääni paremmin. Kävellessämme rentoa vauhtia kohti tallia Miranda kyseli hieman minusta, jolloin paljastin nimeni lisäksi jutelleeni aamulla Kiiran kanssa puhelimessa.
"Voi ei! Toivottavasti meidän vastaanottokomitea ei kauheasti järkyttänyt sua", tyttö virnisti, joka sai minutkin naurahtamaan. Olin pitänyt Mirandasta heti, joten toivoin tietysti, että muutkin tallilaiset olisivat yhtä mukavia. Tallille päästyämme Kiira oli jo meitä vastassa, ja hänkin sai makeat naurut kertoessani, kuinka ensimmäinen muistoni Kajopurosta oli nyt karannut hevonen.
"Ei nää onneksi ihan joka päivä karkaile", blondi naurahti ja johdatti minut Mirandan sekä Gitan perässä peremmälle talliin. Hevoset oli näköjään juuri otettu sisälle kuulemma päivän ratsastustunteja varten, joten karsinoita ohittaessani niistä kurkisteli niin syötävän suloisia, pörröisiä poneja kuin klipattuja puoliverisiä. Ja yksi jääräpää suokki, josta en nähnyt kuin sen peräpään ruunan käännettyä selkänsä pahalle maailmalle (lue: tallikäytävälle).
Mirandalla oli kai jotain muuta puuhaa, mutta Kiira taasen oli varannut iltapäivästään aikaa nimenomaan minulle. Sain hieman tietää tallin tiloista ja toiminnasta, mutta lopulta päädyimme katselemaan hevosia, sillä jos saisin valittua itselleni pian kiinnostavan hoitohevosen, pääsisin varustamaan sen tunnille ja kirjoittamaan jo nimeni valmennusryhmän osallistujalistaan. Kumma kyllä suloiset ponit eivät sykähdyttäneetkään minua niin kauheasti, vaan ihastuin komean puoliverisen Oskun lihaksikkaaseen kaulaan ja lempeän torinhevostamma Pikin leveään selkään. Kaikkein eniten olin kuitenkin iskenyt silmäni Gittaan, sillä heti ensitapaamisestamme lähtien se oli vaikuttanut unelmieni hevoselta. Vaikka tiesinkin kaiken olevan liian hyvää ollakseen totta, en silti voinut olla hymyilemättä kertoessani Kiiralle alkavani mielelläni Gitan hoitajaksi.
"Se onkin aika valloittava tapaus", nainen myhäili salaperäisesti, "herkkä ja reaktiivinen, mutta jos sen saa kulkemaan, niin se on aivan hemmetin hieno!"
Kun olin jättänyt Kiiralle yhteystietoni ja ilmoittautunut mukaan heti valmennusryhmän seuraavalle tunnille, sain käsiini Gitan riimun ja ehjään vaihdetun riimunnarun. Riimu oli niin kulunut turvan päältä, että päätin heti kättelyssä ostavani tammalle pian uuden. Uusi hoitohevoseni ei ollut tänään menossa tunnille ja Miranda oli ratsastanut sen jo aiemmin päivällä, mutta sain silti luvan hieman harjailla tammaa ja tutustua siihen samalla. Sen suokinkin karsinaan oli ilmestynyt joku, joka katsoi minua viileästi kulmiensa alta. Vaikutti juuri niiltä koppavilta, leuhkoilta tallitytöiltä...
En kuitenkaan miettinyt sitä, vaan astuin reippaasti Gitan karsinaan. Se päätti aluksi luimistella minulle, mutta kun vain menin sen luo ja puin tammalle riimun, se ei tehnyt mitään.
"Mä oon nyt sun hoitaja", höpötin tammalle solmiessani sen kiinni karsinan kalteriin ja alkaessani riisua siltä loimea.
"Ja vaikket haluaisi, että meistä tulisi kavereita, meistä tulee nyt joka tapauksessa!"
